Tänään oli "vanhempainvartti", tai mikä sitten nimeltään liennytkään, mutta 1,5tuntia saatiin menemään aikaa.. Ilta oli sitten kotona TO-DEL-LA-LY-HYT! Harmittaa, kun ei se ilta muutenkaan pitkä ole. Mutta, mutta, asiaa juteltiin, ja tosi hyvä olikin. Annoin suoraa palautetta aiemmin täälläkin kertomastani jutusta, erään tädin "hyökkäyksestä", siitäkin juteltiin ihan asiallisesti. Nuorimmaisen käytöksen muuttumisesta puhuttiin pitkään ja hartaasti, hän kun on päiväkodissa jotenkin eksyneen oloinen. Silmätkään eivät tuiki niinkuin silloin alussa, vaan ne ovat kuulemma jotenkin surumieliset..tai jotain. Haettiin syitä ja arvailtiin niitä, mietittiin, mitä he voisivat päiväkodissa tehdä ja mitä me kotona. Muutos tähän vaisumpaan ja erilaiseen tyttöön on tapahtunut viime syksynä, ja JÄLLEEN KERRAN otin puheeksi sen, että neiti on nyt IHAN ENSIMMÄISTÄ kertaa elämässään ilman veljeään. Muutoksia on tapahtunut hurjasti noin pienen ihmisen elämässä, ettei se ihmekään ole, jos on vähän "eksyksissä". Tähän mielipiteeseeni ei oikeestaan ikuna ole tartuttu, kun sitä olen koittanut toitottaa, vaan välillä tuntuu, että syy pitäisi olla jotenkin "isompi" ja ehkä karvaampikin. Tekemällä tehdään ongelmia ja maalaillaan uhkakuvia.. Päätimme, edelleen hyvässä hengessä(siis ihan totta, tällä kertaa tuntui, että minua KUUNNELLAAN!!!), että koitamme antaa edelleenkin kotona edes pienen hetken neidille ihan sellaista omaa aikaa, ollaan vaikka sylikkäin ja höpötellään, luetaan kirjaa tai vaikka leivotaan kahdestaan. Päiväkodissa he koittavat antaa samanlaisen tuokion, jakamatonta huomiota hetkinen kaikessa rauhassa. Syöminen on päiväkodissa edelleen hitaamman puoleista, ja koska se on ongelma, ehdotin JÄLLEEN KERRAN, että ruoka vaan pois viimeistään sitten kun muutkin ovat syöneet. Etteivät anna tytölle mahdollisuutta vitkutella ja pompottaa 6-0. Silloin hän saa huomiota, kun hänen annetaan jäädä ruokapöytään syömään yksin, koska muut menevät jo minne menevätkin, yksi aikuinen jää odottamaan neitiä, Ja ah, juuri sitähän hän varmaan odottaa. Kotona ei ruokaongelmia enää ole, kun ei anneta olla. Me emme mene siihen showhun mukaan, ja hidastelut ruokapöydässä loppuivat. Sanoin, että ottavat "liekaa lyhyemmälle".. ja katsotaan sitten miten sujuu.. Jämpti pitää osata olla!

Kotona juttelin neidin kanssa ihan rauhassa kahdestaan. Kyselin sillai kautta rantain, että minkälaista päiväkodissa on olla: "ihan kivaa" oli vastaus. Siten vaan jatkoin sillai vähän niinkuin ohimennen kyselyä, miltä tytöstä TUNTUU kun hän on päiväkodissa. Silloin sanoi tuo pieni kauriinsilmäinen tyttäreni huulet vavisten, että vähän niinkuin pelokkaalta.. Hyvä ettei alettu molemmat kyynelehtiin.. Jatkoin varovaisesti kyselyä, että osaako hän sanoa, että miksi tuntuu pelokkaalta, ja neiti sanoi itku kurkussa, että kun hän on ihan yksin, kun ei ole veli siellä. Eikä äiti. Neiti on ollut koko elämänsä joko kotona nuorimman isoveljen ja minun kanssa, sitten olosuhteiden valitettavasta pakosta minun täytyi palata töihin tytön ollessa vain 1vuoden ja 1kk ikäinen, ja työajat olivat mitä olivat.. He olivat perhepäivähoidossa lähes koko ajan kaksistaan, juuri minun työaikojeni takia, ja he olivat siellä paljon. He olivat muutamassa paikassa, viimeisin oli ihan pohjanoteeraus, siitä ehkä tuonnenpana lisää. Mutta päiväkotiinkin kun he menivät, he menivät yhdessä. Poika eskariin(päiväkodissa) ja loppu päiväkotihoitoa, ja tyttö niinikään päiväkotihoidossa. Sitten tulikin pojan kouluunlähtö, ja kaikki muuttui.. Neiti olikin ihan ensimmäistä kertaa ISOSSA porukassa, ILMAN VELJEÄÄN. Ihmekös tuo, jos vähän on surku ja eksynyt olo.. Täytyypä jutella päiväkodissa lisää huomenna kun vien neidin hoitoon. Hyvä, että jotain kuitenkin alkaa selviämään!! Mutta nyt suihkuun ja sitten nukkumaan. Aika väsy olo.